2000-luvun sosialidemokraattinen missio

Maalisvaalit menivät. Turpiin tuli. Edessä on johtavan oppositiopuolueen asema 12 vuoden tauon jälkeen. Mikä avuksi kun kansa äänestää väärin tai ei lainkaan?

Vaalien jälkeen on sekä puolueen sisällä että puolueen ulkopuolella käyty vilkasta ja tarpeellista keskustelua vaalitappion syistä. Totuus lienee jossakin esitettyjen syiden välissä. Niin vaaliohjelmamme, mainoksemme kuin kampanjammekin olisivat lopulta kaivanneet enemmän lihaan luidensa ympärille – enemmän kosketuspintaa äänestäjille.

Vaatimuksemme lisäpanostuksista hyvinvointipalveluihin eivät koskettaneet äänestäjiä tarpeeksi. He eivät myöskään ymmärtäneet maalaamiamme tulevaisuuden uhkakuvia. Eikö hyvinvointivaltiota uhkaakaan mikään? Lähes kaikki Suomessa kannattavat Pohjoismaista hyvinvointimallia ja tunnustavat sen merkityksen muun muassa kilpailukyvyllemme. Voi siis sanoa, että olemme voittaneet ideologisen taistelun hyvinvointivaltiosta. Kuitenkin hyvinvointivaltioon kohdistuu myös suuria haasteita; väestön ikääntyminen, globaali kilpailu ja ihmisten elämäntilanteiden erilaistuminen muun muassa. Sosialidemokraattinen puolue leimautuu usein byrokraattisten ja joustamattomien rakenteiden puolustajaksi – ei uudistusvoimaksi, joka vastaa näihin hyvinvointivaltioon kohdistuviin haasteisiin ja yksilön tarpeisiin.

Oppositioasema tulisikin nähdä myös mahdollisuutena. Paitsi, että pääsemme ilman hallitusvastuuta nostamaan esiin meille tärkeitä kysymyksiä, puolueelle tarjoutuu tilaisuus päivittää aatteemme 2000-luvulle. Samalla voimme tarkastella hyvinvointimalliamme ja päivittää myös sen 2000-luvulle.

Suomessa julkiset palvelut tuotetaan universaaliperiaatteen mukaisesti – eli samat palvelut kaikille niitä tarvitseville. Tämä on kuitenkin entistä haastavampaa toteuttaa yhteiskunnassa, jossa ihmisten elämäntilanteet ja arvot eriytyvät ja yksilökeskeisyys lisääntyy. Kykymme vastata ihmisten tarpeisiin universaalien palvelujen avulla heikkenee. Massapalveluista kärsivät useimmiten ne, jotka niitä eniten tarvitsevat, mutta myös ns. tavalliset ihmiset jäävät vaille tarvitsemiaan palveluja. Tämän voi huomata esimerkiksi lapsiperheiden ongelmista. Vieraantuminen omasta palvelutapahtumasta saattaakin olla eräs pääsyy ihmisten tämän hetken pahoinvointiin ja syrjäytymiseen.

Hyvinvointivaltio kaipaa remonttia. Mutta vaihtoehdoiksi eivät taida riittää jatkuva rahoituksen lisääminen tai palvelujen lakkauttaminen. Tarvitsemme ajattelutavan muutoksen. Jatkossa hyvinvointivaltion tulee joustaa paremmin yksilön mukana. Samalla tulee mahdollistaa yhteisöjen osallistuminen palvelujen tuotantoon. Näin yksilöt ja yhteisöt osallistuisivat merkityksellisellä tavalla oman ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseen. Sillä osallistuminen lisää vastuunottamista. Ja vastuunottaminen aktiivisuutta. Hyvinvointiyhteiskunta, ei hyvinvointivaltio, tuottaa aktiivisia ja osallistuvia kansalaisia. Ja juuri niitä me tarvitsemme.

Pääkirjoitukseni Lippu 2/2007

Kesän juhlakausi starttasi

Minä olen jo "vanha"! Vanha siis siinä mielessä, että omat ystäväni ovat nyt niitä, jotka menevät naimisiin. Ystäväpiirin hää"buumin" aloitti jo eräs hyvistä ystävistäni viime kesänä, mutta tänä kesänä suorastaan "räjähti". Tiedossani on kuudet häät, joista tosin osa on valitettavasti samana päivänä. Mutta näistä onnettomista päällekäisyyksistä huolimatta pääsen nauttimaan kolmista häistä. Lisäksi edessä on kolmen hyvän ystävän polttarit.

Tai oikeastaan nyt on enää edessä kahdet - nimittäin menneenä lauantaina vietimme Katin polttareita. Kaikki taisivat olla tyytyväisiä päivän kulkuun. Itsellä ainakin oli hauskaa niin tanssiessa kuin "studiolla" ja saunominen sekä ruokailu Etelä-Hervannan sydämessä kruunasivat mukavasti menneen päivän. Tulevan avioparin onnesta ja rakkaudesta kertonee jotain se, että morsian taisi olla onnellisimmillaan kohdatessaan yllättäen (vahingossa ja tarkoittamatta) sulhasensa Tampereen yössä :) Taisipa siinä kohtaa muillakin kuin minulla soida päässä päivän teemabiisi "You're the One I Want"... Juustoista, mutta niin totta ja suloista! (Niin ja lisäksi olimme kuulleet sen AIKA monta kertaa siihen mennessä.)

Juhlakausi jatkuu yhden väliviikonlopun jälkeen. Häiden ja polttareiden lisäksi kesän ohjelmassa on myös rakkaiden vanhempieni 100-vuotisjuhlat. Sekä omat 25-vuotispippalot. Niin se ikä karttuu :)

Halutaan vakituiseen työsuhteeseen...

25-vuotias, vastavalmistunut, kahden pienen lapsen äiti? Koskas viimeksi näit tällaisen lauseen avoimesta työpaikasta kertovassa ilmoituksessa? Hahaa, etpä tainnut nähdä, niin! Sillä tuossahan ovat kaikki tekijät aivan pielessä - liian nuori, liian vastavalmis ja liian äiti..

No minä olen onneksi vasta 24-vuotias. Ja en edes vielä valmis. Eikä lapsiakaan vielä ole. Mutta yhtäkaikki - viimeiset päivät olen todella tarkkaan joutunut miettimään, mitä tulevaisuudeltani haluan ja mikä olisi se paras tie.

Katsotaanpa esimerkiksi Akavan tilastoja viime vuosilta: Akavan jäsenistön alle 30-vuotiaista valtion palveluksessa olevista naisista 73 prosenttia (73 prosenttia!!!!) on pätkätöissä. Kuntien palveluksessa olevien luku on 65. Yksityisellä kuitenkin 25 prosenttia. Vaikkapa Tehyllä vastaava luku on yli 50 prosenttia.

Siinähän ei ole mitään pahaa, että ihminen itse haluaa olla pätkätöissä. Tai määräaikaisena erilaisissa projekteissa. Itsekin voisin hyvin kuvitella toimivani tulevaisuudessa hyvinkin erilaisissa, vaihtuvissa projekteissa kansainvälisten kysymysten parissa.

Mutta tuossa 73 prosentissa on taatusti paljon myös niitä naisia, jotka pakotetaan epämääräisiin, lyhyisiin työsuhteisiin, silpputöihin. Ei se minunkaan haluni mahdollisesti vaihtaa työpaikkaa tarkoita sitä, ettenkö kaipaisi työsuhteeseeni ennustettavuutta ja turvaa, uskoa siihen, että työ jatkuu, vaikka esimerkiksi tulisinkin raskaaksi. Mikä onkin muuten yksi nuorten naisten asemaa työmarkkinoilla heikentävistä tekijöistä - me olemme kaikki potentiaalisia synnyttäjiä.

Perusteettomat määräaikaisuudet tulisikin mitä pikemmin esimerkiksi valtion hallinnossa vakinaistaa. Ja työsuhteiden epäoikeudenmukainen ketjuttaminen tulisi lopettaa. Lisäksi nuorten naisten asemaa työmarkkinoilla edistääkseemme meidän tulisi EHDOTTOMASTI viimeinkin jakaa vanhemmuuden kustannukset! Myös isä osallistuu (useimmiten) aika aktiivisesti lapsentekoprosessiin. Vieläpä useimmiten aika halukkaasti. Kai isän työnantaja sitten voisi myös osallistua vanhemmuuden kustannuksiin?

Mistäpä moiset pohdinnat ovat syntyneet? No syksyllä edessä on lähtö Brysseliin työharjoitteluun. Haettuani paikkaa ja saatuani sen, kävikin niin, että olisinkin saattanut saada täältä Suomesta myös pidemmän ja luonnollisesti palkallisen työsuhteen. Mietin ja pohdin asiaa eri kantilta monta päivää. Jos lähden, saanko harjoittelun jälkeen toisia töitä? Joudunko harjoittelukierteeseen tai kenties pätkäprojektikierteeseen? Lopulta päätin tässä kohtaa ottaa ehkä pienoisen riskin ja lähteä kuitenkin Brysseliin. Vaikka kyseessä onkin lyhyt harjoittelu, on se minulle kansainvälisen politiikan opiskelijana upea mahdollisuus. Ja en halua tässä kohtaa olla lähtemättä ja katua asiaa seuraavat vuodet. Katsotaan sitten jouluna miten käy, kun saan maisterin paperit ja lähden etsimään töitä oikeasti 25-vuotiaana, vastavalmistuneena maisterina (ja potentiaalisena synnyttäjänä). Kaduttaako sitten? Tuskin..

Hyvä Suomi!

Minua on suunnattomasti ärsyttänyt viimeisten kuukausien aikana vellonut keskustelu siitä, miten "me ei varmasti osata hoitaa Euroviisuja hyvin, kuitenkin sataa räntää, tekniikka ei pelaa ja juontajatkaan ei kuitenkaan edes osaa ranskaa ja sitten varmasti vielä se väliaikaesityskin on ihan nolo.. jne jne." Perisuomalaiseen tyyliin olemme etukäteen haukkuneet lyttyyn niin Yleisradion ja Euroviisuja rakentavan joukon kuin oman esiintyjämme Hannankin ja luoneet heille sitä kautta valtavat paineet onnistua.

Eilen tämä porukka näytti kaikille epäilijöille pitkää nenää. Kerrassaan mahtava show oli pistetty pystyyn. Areena näytti ja kuulosti hyvältä, lavan valoshow oli upea, väliaikaesitys nautittava. Ja kun vielä Jaana ja Mikko hurmasivat, ei voinut muuta kun hyristellä tyytyväisenä - ei niinkään siksi, että "hienoa kun näytimme hyvää Suomikuvaa". Vaan juurikin siksi, että hienoa kun näytitte kaikille arvostelijoille! Suomesta löytyy valtavasti potentiaalia, luovaa hulluutta ja heittäytymiskykyä - ja kaikki se näkyi eilen.

Koko shown parasta antia olivat ehdottomasti esitysten välillä näytetyt postikortit Suomesta. Mahtavaa! Rennolla otteella, ammattimaisesti tehdyt postikortit nauroivat lempeästi kansamme ominaispiirteille. Se huumori, oi se huumori! Hauskaa, ettei tyydytty näyttämään upeaa luontoa ja kauniita rakennuksia, vaan kaikissa korteissa sattui ja tapahtui - juuri niinkuin elämässä muutenkin ja meille suomalaisille varsinkin :)

Koskakohan me suomalaiset opimme oikeasti arvostamaan maassamme olevaa tietotaitoa? Ja koska opimme tukemaan omiamme isojen ponnisteluiden äärellä? Vai onko myös osittain niin, että me tarvitsemme epäilijöitä ympärillemme onnistuaksemme? Saivatko Euroviisujen tekijät oivan kannustimen työlleen arvostelijoiden puheista? Mene ja tiedä. Kaiken uhallakin uskallan tässä ja nyt ilmaista julkisen kannustuksen Pakarisen Hannalle - Mahtava ääni ja upea lavakarisma siivittäköön hänet hyville sijoituksille lauantaina!