Unelmana ystävyys, maailmana yhteisyys

SDP:n vaalislogan vuodelta 1987 julistaa, että "unelmana ystävyys, maailmana yhteisyys". Tuo mieleen kovasti toiveen "ilosta, intohimosta ja itseluottamuksesta". Vaan mistä syntyvät liikkeen sisäinen ilo ja intohimo? Onko sosialidemokraattinen liike puoluekokouksen 2008 alla yhtään lähempänä ystävyyttä ja yhteisyyttä kun ennenkään?

Vuosi sitten historiallisen huonosti menneiden vaalien jälkeen monelle minua vanhemmalle demarille saattoi nousta mieleen syksy 1991. Myös tuolloin oli takana hävityt vaalit. Turpiin oli tullut kunnolla. SDP menetti silloisissa eduskuntavaaleissa kahdeksan paikkaa ja suurimman puolueen aseman.

Vuodesta 1977 asti hallituksessa yhtäjaksoisesti istuneelle puolueelle tämä oli järkytys. Ja kuhina sen mukainen. Nopeasti vaalien jälkeen alkoivat puheet "syvällisesti tarpeesta keskustella puoluekokoustasolla" – ja samalla tarpeesta vaihtaa puolueen johtoa. Tuolloinen puheenjohtaja Pertti Paasio koettiin muun muassa ”kykenemättömäksi tekemään päätöksiä”. Ennen kaikkea kuitenkin ongelmaksi nousi Paasion huono julkisuuskuva.

Paasio itse kuvailee vaalien jälkeistä kuhinaliikettä ”varpusparveksi” kirjassaan Minä ja Mr Murphy. Varpusparvi-ilmiöllä Paasio tarkoittaa ilmiötä, jossa näennäisen rauhallisesti puussa kököttävä varpusparvi hajaantuu hyvinkin pienestä risahduksesta taivaan tuuliin. Mielekästä käyttäytymistä varpusparvelta, muttei ehkä suurelta puolueelta, jossa paineensietokyvyn tulisi olla korkea, toteaa Paasio.

Vuosi sitten keväällä tunnelmat sosialidemokraattisessa leirissä olivat jälleen murheelliset. Kannatuksen laahatessa pohjalukemissa ruoskintaa harrastettiin niin ulkoa kuin sisältä. Kuhina kävi jälleen puoluejohdon ympärillä. Toki niin huonoa vaalikampanjaa kuin SAK:n mainoksia syytettiin, mutta osansa sai myös puheenjohtajan huono imago. Vaikka tilanteessa olikin Paasion mainitseman varpusparvi-ilmiön piirteitä, koin ja koen edelleen puheenjohtajan vaihtamisen tarpeelliseksi. Karismaattisen johtajan yksi ominaisuuksista kun on se, että hän saa varpusparven pysymään oksillaan kovemmassakin maanjäristyksessä.

Poliittinen uudistustyö pistettiin käyntiin syyskuussa Lahdessa järjestetyssä tulevaisuusfoorumissa. Syksyn ja kevään aikana puolueen työryhmät ovat valmistelleet viisi tulevaisuusohjelmaa. Kuka tahansa ohjelmat lukenut voi itse omin silmin todeta, että tahtoa on. Sosialidemokratian uudistumista, suomalaisen työn tulevaisuutta, ilmasto- ja ympäristökysymyksiä, henkistä hyvinvointia ja kulttuuria sekä toimivia kuntapalveluja käsittelevät ohjelmat ovat korkeatasoisia, tarjoten todellista vaihtoehtoa nykyiselle hallituspolitiikalle. Myös ohjelmien valmistelua voi pitää suhteellisen avoimena. Kaikilla on halutessaan ollut mahdollisuus kommentoida ohjelmia www.reilusuomi.fi -sivustolla - en tosin tiedä, kuinka paljon kommentit ovat lopullisiin asiakirjoihin vaikuttaneet.

Toinen uudistus lähti liikkeelle helmikuun 10.päivä tänä vuonna. Puolueen puheenjohtaja Eero Heinäluoma osoitti kuuluvansa valtiomiesliigaan ilmoittaessaan jättäytyvänsä vapaaehtoisesti syrjään puheenjohtajakisasta. Toisella uudistuksella tarkoitan mahdollisuutta uudistaa puolueen toimintakulttuuria ja rakenteita.

Kevät on jo ollut meidän kevät. Puolue pysyi ensinnäkin lööpeissä päivästä toiseen uusia puheenjohtajaehdokkaita ilmaantuessa kuin sieniä sateella. Hallituksen tekstiviestisekoilut ja tärkeimpien ministerien yksityiselämän revittely vielä paransivat tilannetta. Gallupluvutkin ovat nousseet.

Mutta tyhmempikin tajuaa, että galluplukujen nousu ei ole varsinaisesti ollut omaa ansiotamme. Pinnan alla kytevät ongelmat ovat edelleen samat. Puolue ei ole yhtään nuorentunut. Rakenteet ovat yhtä jäykät kuin ennenkin. Ja sisäiset toimintakulttuurit ennallaan. Varpusparvi on yhtä herkkä reagoimaan huonoksi katsomaansa johtajaan kuin ennenkin.

Sosialidemokraattinen liike tarvitsee unelmia, joiden pohjalta tehdä vahvaa sosialidemokraattista politiikkaa. Samalla tarvitsemme ystävyyttä paitsi luonnollisesti yli puoluerajojen, mutta ennen kaikkea oman liikkeemme sisällä, jotta energia suuntautuu keskinäisen riitelyn sijaan politiikan tekoon. Ja tarvitsemme yhteisyyttä. Iloa, intohimoa ja itseluottamusta ei voi pakottaa.

Paasio kirjoittaa sinänsä helppolukuisessa ja huumoripainotteisessa kirjassaan myös, että ”minusta on parempi, että joukkoliikkeessä toimitaan ja ajatellaan joukolla…Päätökset eivät voi olla yhden ihmisen, mutta eivät kokonaan myöskään enemmistön sanelemia. On kuunneltava enemmän kuin puhuttava… Usein pidetään päätöksenteon nopeutta laadun mittarina. Joskus näin onkin: kun on toimittava nopeasti, hyvä johto toimii. Yleisempää kuitenkin on, että demokratiaa vaatii aikaa. Aika on demokratian hinta.”

Kaltaisemme suuren liikkeen voima ja rikkaus on ihmisten, ajatusten ja osaamisen kirjossa. Osaammeko me parhaalla tavalla käyttää hyväksemme tämän? Tarvitsemme johtajan ja johtajia, jotka haluavat johtaa. Samalla tarvitsemme uuden sukupolven johtajia, jotka luottavat riittävästi omiin mielipiteisiinsä ja perusteluihinsa pystyäkseen antamaan tilaa myös muille mielipiteille ja antaakseen niiden tulla kuulluksi liikkeessämme.

ps. Kirjoitukseni Lippu 2/2008