2000-luvun sosialidemokraattinen missio
Maalisvaalit menivät. Turpiin tuli. Edessä on johtavan oppositiopuolueen asema 12 vuoden tauon jälkeen. Mikä avuksi kun kansa äänestää väärin tai ei lainkaan?
Vaalien jälkeen on sekä puolueen sisällä että puolueen ulkopuolella käyty vilkasta ja tarpeellista keskustelua vaalitappion syistä. Totuus lienee jossakin esitettyjen syiden välissä. Niin vaaliohjelmamme, mainoksemme kuin kampanjammekin olisivat lopulta kaivanneet enemmän lihaan luidensa ympärille – enemmän kosketuspintaa äänestäjille.
Vaatimuksemme lisäpanostuksista hyvinvointipalveluihin eivät koskettaneet äänestäjiä tarpeeksi. He eivät myöskään ymmärtäneet maalaamiamme tulevaisuuden uhkakuvia. Eikö hyvinvointivaltiota uhkaakaan mikään? Lähes kaikki Suomessa kannattavat Pohjoismaista hyvinvointimallia ja tunnustavat sen merkityksen muun muassa kilpailukyvyllemme. Voi siis sanoa, että olemme voittaneet ideologisen taistelun hyvinvointivaltiosta. Kuitenkin hyvinvointivaltioon kohdistuu myös suuria haasteita; väestön ikääntyminen, globaali kilpailu ja ihmisten elämäntilanteiden erilaistuminen muun muassa. Sosialidemokraattinen puolue leimautuu usein byrokraattisten ja joustamattomien rakenteiden puolustajaksi – ei uudistusvoimaksi, joka vastaa näihin hyvinvointivaltioon kohdistuviin haasteisiin ja yksilön tarpeisiin.
Oppositioasema tulisikin nähdä myös mahdollisuutena. Paitsi, että pääsemme ilman hallitusvastuuta nostamaan esiin meille tärkeitä kysymyksiä, puolueelle tarjoutuu tilaisuus päivittää aatteemme 2000-luvulle. Samalla voimme tarkastella hyvinvointimalliamme ja päivittää myös sen 2000-luvulle.
Suomessa julkiset palvelut tuotetaan universaaliperiaatteen mukaisesti – eli samat palvelut kaikille niitä tarvitseville. Tämä on kuitenkin entistä haastavampaa toteuttaa yhteiskunnassa, jossa ihmisten elämäntilanteet ja arvot eriytyvät ja yksilökeskeisyys lisääntyy. Kykymme vastata ihmisten tarpeisiin universaalien palvelujen avulla heikkenee. Massapalveluista kärsivät useimmiten ne, jotka niitä eniten tarvitsevat, mutta myös ns. tavalliset ihmiset jäävät vaille tarvitsemiaan palveluja. Tämän voi huomata esimerkiksi lapsiperheiden ongelmista. Vieraantuminen omasta palvelutapahtumasta saattaakin olla eräs pääsyy ihmisten tämän hetken pahoinvointiin ja syrjäytymiseen.
Hyvinvointivaltio kaipaa remonttia. Mutta vaihtoehdoiksi eivät taida riittää jatkuva rahoituksen lisääminen tai palvelujen lakkauttaminen. Tarvitsemme ajattelutavan muutoksen. Jatkossa hyvinvointivaltion tulee joustaa paremmin yksilön mukana. Samalla tulee mahdollistaa yhteisöjen osallistuminen palvelujen tuotantoon. Näin yksilöt ja yhteisöt osallistuisivat merkityksellisellä tavalla oman ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseen. Sillä osallistuminen lisää vastuunottamista. Ja vastuunottaminen aktiivisuutta. Hyvinvointiyhteiskunta, ei hyvinvointivaltio, tuottaa aktiivisia ja osallistuvia kansalaisia. Ja juuri niitä me tarvitsemme.
Pääkirjoitukseni Lippu 2/2007
Vaalien jälkeen on sekä puolueen sisällä että puolueen ulkopuolella käyty vilkasta ja tarpeellista keskustelua vaalitappion syistä. Totuus lienee jossakin esitettyjen syiden välissä. Niin vaaliohjelmamme, mainoksemme kuin kampanjammekin olisivat lopulta kaivanneet enemmän lihaan luidensa ympärille – enemmän kosketuspintaa äänestäjille.
Vaatimuksemme lisäpanostuksista hyvinvointipalveluihin eivät koskettaneet äänestäjiä tarpeeksi. He eivät myöskään ymmärtäneet maalaamiamme tulevaisuuden uhkakuvia. Eikö hyvinvointivaltiota uhkaakaan mikään? Lähes kaikki Suomessa kannattavat Pohjoismaista hyvinvointimallia ja tunnustavat sen merkityksen muun muassa kilpailukyvyllemme. Voi siis sanoa, että olemme voittaneet ideologisen taistelun hyvinvointivaltiosta. Kuitenkin hyvinvointivaltioon kohdistuu myös suuria haasteita; väestön ikääntyminen, globaali kilpailu ja ihmisten elämäntilanteiden erilaistuminen muun muassa. Sosialidemokraattinen puolue leimautuu usein byrokraattisten ja joustamattomien rakenteiden puolustajaksi – ei uudistusvoimaksi, joka vastaa näihin hyvinvointivaltioon kohdistuviin haasteisiin ja yksilön tarpeisiin.
Oppositioasema tulisikin nähdä myös mahdollisuutena. Paitsi, että pääsemme ilman hallitusvastuuta nostamaan esiin meille tärkeitä kysymyksiä, puolueelle tarjoutuu tilaisuus päivittää aatteemme 2000-luvulle. Samalla voimme tarkastella hyvinvointimalliamme ja päivittää myös sen 2000-luvulle.
Suomessa julkiset palvelut tuotetaan universaaliperiaatteen mukaisesti – eli samat palvelut kaikille niitä tarvitseville. Tämä on kuitenkin entistä haastavampaa toteuttaa yhteiskunnassa, jossa ihmisten elämäntilanteet ja arvot eriytyvät ja yksilökeskeisyys lisääntyy. Kykymme vastata ihmisten tarpeisiin universaalien palvelujen avulla heikkenee. Massapalveluista kärsivät useimmiten ne, jotka niitä eniten tarvitsevat, mutta myös ns. tavalliset ihmiset jäävät vaille tarvitsemiaan palveluja. Tämän voi huomata esimerkiksi lapsiperheiden ongelmista. Vieraantuminen omasta palvelutapahtumasta saattaakin olla eräs pääsyy ihmisten tämän hetken pahoinvointiin ja syrjäytymiseen.
Hyvinvointivaltio kaipaa remonttia. Mutta vaihtoehdoiksi eivät taida riittää jatkuva rahoituksen lisääminen tai palvelujen lakkauttaminen. Tarvitsemme ajattelutavan muutoksen. Jatkossa hyvinvointivaltion tulee joustaa paremmin yksilön mukana. Samalla tulee mahdollistaa yhteisöjen osallistuminen palvelujen tuotantoon. Näin yksilöt ja yhteisöt osallistuisivat merkityksellisellä tavalla oman ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseen. Sillä osallistuminen lisää vastuunottamista. Ja vastuunottaminen aktiivisuutta. Hyvinvointiyhteiskunta, ei hyvinvointivaltio, tuottaa aktiivisia ja osallistuvia kansalaisia. Ja juuri niitä me tarvitsemme.
Pääkirjoitukseni Lippu 2/2007
posted by Venla @ 1:20 AM
3 Comments:
At 11:55 PM,
Arto J. Virtanen said…
Hyvää pohdintaa! Innovatiivisuudella on turhaan paha kaiku; minusta meidän tulisi olla nykyistä kekseliäämpiä sen suhteen miten hyvinvointipalveluitamme kehitetään ja parannetaan. Tärkeintä on niiden saatavuus ja laatu. Niiden jälkeen tulevat kaikki muut reunaehdot.
At 4:13 AM,
Petri Mustakallio said…
Hyvää pohdintaa tosiaan. Samojen kysymysten ääressä olen minäkin SONK:in nettikolumnissani. Keskeisimpiä kysymyksiä minusta on se, kuinka yhdistää vapaus ja tasa-arvo ts. universalismi ja yksilöllisyys. Minusta esim. palveluseteleihin ei pitäisi suhtautua lähtökohtaisen negatiivisesti. Niiden perusideahan on se, että julkinen valta takaa jokaiselle tietyn hintaisen palvelun ja käyttäjän päätettävissä on millaisen palvelun hän itselleen sopivimmaksi katsoo.
At 1:05 AM,
Venla said…
Vielä omaan tekstiini lisäten. Haluaisin nähdä meidän entistä enemmän siirtyvän sellaiseen ajatteluun, jossa hyvinvointi nähdään koko ihmisen elämänkaaren mittaisena. Tällöin pääsisimme eroon kapeasta sektoriajattelusta palvelujen tuotannossa ja voisimme panostaa entistä enemmän esimerkiksi ennaltaehkäisyyn. Ennaltaehkäisyä on vaikkapa sinun Petri kolumnissasi mainitsema panostus perhepolitiikkaan, eli lasten hyvinvointiin - panostukset täällä luultavasti tuovat säästöjä jossain toisessa kohtaa ihmisen elämää ja lisäävät hyvinvointia. Toisessa päässä ihmisen elinkaarta on sitten vanhusten hyvinvoinnin ja aktiivisuuden edistäminen esimerkiksi kaveripiiritoiminnalla. Kaikki tutkimukset, joita itse olen lukenut, osoittavat, että aktiiviset vanhukset voivat paremmin (ja kuluttavat vähemmän terveyspalveluja) kuin yksinäiset ja huonosti voivat vanhukset. Koko elämänkaarta mittaava hyvinvointiajattelu ja sektorikohtaisuudesta eroon pääseminen voisivat tuoda kipeäsi kaivattuja säästöjä palvelusektorilla.
Palveluseteleitä kannatan oikeastaan samasta syystä kuin sinäkin tunnut kannattavan Petri - käyttäjän oma tarve ratkaisee minkälaisen palvelun tietyllä hinnalla ottaa. Juuri tämän tyylistä yksilön osallistumista (ja osallistamista) kannatan.
Post a Comment
<< Home