MEPit äänestäjän asialla

Viime joulukuussa europarlamentaarikot osoittivat jälleen, että parhaimmillaan Euroopan parlamentti voi toimia todellisena vastavoimana jäsenmaiden hallituksista koostuvalle ministerineuvostolle ja valvoa kaikkien eurooppalaisten etua lainsäädäntötyössä. Parlamentti vastasi joulukuun täysistunnossaan neuvoston yhteiseen kantaan työaikadirektiivistä selvällä viestillä: Me emme suostu heikentämään työntekijöiden oikeuksia ja olemassa olevaa lainsäädäntöä.

Komissio antoi ehdotuksen työaikadirektiivin tarkistamisesta jo vuonna 2004. Direktiiviehdotusta käsiteltäessä parlamentti on sitkeästi puolustanut nykyisiä työelämän pelisääntöjä ja työaikasuojelua. Jäsenmaiden hallituksista koostuva neuvosto, Suomi mukaan lukien on kannattanut selkeitä heikennyksiä palkansaajien työoloihin. Eipä ihme, että esimerkiksi ay-liike kautta Euroopan on kampanjoinut tätä historian ensimmäistä ”työelämän huononnusdirektiiviä” vastaan.

Pääministeri Vanhanen esitti helmikuun 2.päivä järjestämässään seminaarissa "Suomen EU-politiikan tahtotila 2010-luvulla" kritiikkiä suomalaisia meppejä kohtaan siitä, että nämä äänestivät neuvoston kantaa vastaan ja Vanhasen tulkinnan mukaan "Suomen kannan" vastaisesti. Hän kysyi: "Kenen asialla ollaan?" Vastaus Vanhasen kysymykseen on joka tapauksessa ilmiselvä: kansalaisen ja äänestäjän asialla.

Vanhanen olisi kuitenkin voinut myös tarkentaa, että hänen mainitsemansa Suomen kanta on Suomen hallituksen kanta. Hallituksen, jonka muodostavat Keskusta ja Kokoomus. Demarihallituksen johdolla oltaisiin luultavasti ajettu toisenlaista politiikkaa. Vanhanen ei varmasti kokeneena poliitikkona odota, että oppositio eduskunnassa äänestäisi suoraan hallituksen kannan mukaisesti. Näin ei tapahdu myöskään Euroopan parlamentissa. Jos SDP ja Keskusta eivät ole aina samaa mieltä asioista Arkadianmäellä, pitäisikö heidän sitten olla samaa mieltä asioista Brysselissä? Haloo Matti, ei Euroopan parlamentti ole Moskova, jossa karvalakkivaltuuskunta välittää Helsingin terveiset ja toivottaa jatkossakin hyvää yhteistyötä. Brysselissä tehdään parlamentaarista puoluepolitiikka samalla tavalla kuin Suomessakin. Se ei saisi olla yllätys EU-politiikka johtavalle pääministerille.

Vanhasen kommentti lienee tarkoitushakuinen, mutta se myös tarpeettomasti hämärtää Euroopan parlamentin roolia. Suomalaisia jäseniä Euroopan parlamenttiin ei valita edustamaan pelkästään "Suomen" etua. Aivan kuten eduskunnassakin parlamentissa toimitaan poliittisissa ryhmissä, jotka ajavat omien arvojensa mukaisia asioita. Kukin meppi valitaan parlamenttiin poliittisen puolueensa listoilta ja hän saa mandaatin ajaa puolueensa mukaista EU-politiikkaa. Näin ollen demarit Euroopan parlamentissa tekevät samaa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvaa politiikkaa kuin kotimaassa.

Työaikadirektiivistä käyty äänestys osoittaa selvästi millaisilla agendoilla eri puolueet ja parlamenttiryhmät työtään tekevät. Suomalaisten osalta jako on selvä. Kaikki muut mepit äänestivät työaikasuojelun ja Sosiaalisen Euroopan puolesta, paitsi RKP:n Henrik Lax ja kokoomusmepit Piia-Noora Kauppi ja Ari Vatanen sekä osin Eija-Riitta Korhola. He olisivat halunneet heikentää nykyisiä työaikasuojeluun liittyviä sääntöjä. Korhola tosin äänesti työ- ja perhe-elämän yhdistämisen puolesta, mutta kannatti esimerkiksi mahdollisuutta poiketa 48 tunnin viikoittaisesta enimmäistyöajasta. Eurokonservatiivien EPP-ryhmä, johon Kokoomus kuuluu, jäsenistöä äänesti muutenkin työelämän pelisääntöjen heikentämisen puolesta – eurodemareista ei kukaan. Meidän tehtävämme onkin näissä vaaleissa kertoa äänestäjille parlamenttiryhmien väliset erot.

SDP kuuluu Euroopan yhtenäisimpään puolueeseen Euroopan sosialidemokraattiseen puolueeseen. Euroopan parlamentissa toimimme sen parlamentaarisen ryhmän sosialidemokraattisen ryhmän alla. Vaikka Euroopan laajuisesti toimittaessa on luonnollista, että osista kysymyksistä ollaan myös ryhmän sisällä eri mieltä, niin sosialidemokraattinen ryhmä eroaa huomattavasti harvemmin kuin parlamentin konservatiiviryhmä. Liberaaleja arvoja korostava uusi työväen puolueemme Kokoomus toimii ryhmässä, jossa laaja joukko ei kannata aborttioikeutta, seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia, maahanmuuttajien inhimillistä kohtelua tai nykyisten työelämän pelisääntöjen säilyttämistä. Ei ehkä ihan sitä, mitä tavallinen suomalainen äänestäjä oikeasti haluaa?

Paljon paremmin ei mene Keskustallakaan. Vanhasen pyrkimys hämärtää parlamenttiryhmien välisiä eroja lieneekin tulkittavissa sitä taustaa vasten, että maanviljelijän edunvalvojaksi julistautuva Keskusta-puolue joutuu parlamentissa toimimaan Liberaaliryhmässä, joka tunnetusti kannattaa maataloustukijärjestelmästä luopumista - ainakin sen nykyisessä muodossa.


ps. Demarinuorten ehdokkaat eurovaaleissa ovat siis Niko Korte ja Jenny Lindborg. Molemmat osaavia ja asiantuntevia sekä kielitaitoisia nuoria, joiden takana voimme ylpeänä seistä. Henkilökohtaisesti olen iloinen kollegani Jennyn ehdokkuudesta. Olemme tehneet yhdessä töitä Riitta Myllerin avustajina toukokuusta 2008. Jakamassamme työhuoneessa yhdessä tehdyt projektit, käydyt keskustelut ja vietetyt tunnit ovat vakuuttaneet minut siitä, että Jennyllä on sellaista näkemystä ja osaamista jota Euroopan parlamentissa tarvitaan.

Niko ja Jenny tulevat tarvitsemaan apua ja tukea tulevina kuukausina. Ottakaa yhteyttä heihin ja heidän tukiryhmiinsä tai oman alueenne Demarinuoriin ja lähtekää mukaan vaalikentille. Tehdään yhdessä loistava, Eurooppa-myönteinen kampanja, jolla saamme nämä kaksi lahjakasta nuorta loistavalle äänisaldolle.

Kyseinen teksti on julkaistu Lippu-lehden numerossa 1/2009.

Hei me puhutaan sisäpolitiikkaa..

Pitkä kirjoitustauko blogissani päättyy tällä NUSin blogissa julkaistulla tekstillä. Eurovaalien lähestyessä ei ainakaan liene aiheista pulaa...

Hei me puhutaan sisäpolitiikkaa..

Kokoomus starttasi lauantaina ”hei me puhutaan ulkopolitiikkaa” –kampanjan. Kävin katsomassa kampanjan nettisivuja ja ne ovat mielestäni aika tyylikkäät. Olen ehdottoman samaa mieltä siitä, että ulkopoliittinen keskustelu ei ole pelkästään pienen eliitin yksinoikeus ja että on olemassa erilaisia ulkopoliittisia linjoja, joista on syytä keskustella.

Mutta sitten tulee se iso MUTTA. Hei me puhutaan ulkopolitiikkaa –kampanja on Kokoomuksen eurovaalien esikampanja. Eurovaalien? Siis mistä lähtien hei eurovaalit on ollut ulkopolitiikkaa? Kesän eurovaaleissa valitaan Euroopan parlamentin jäsenet. Jotka taas ovat lainsäätäjiä sellaisissa kysymyksissä kuin kuluttajansuoja. Ympäristölainsäädäntö. Ruokaturvallisuus. Työelämän pelisäännöt. Sisämarkkinalainsäädäntö. Teemoja joita ainakin itse pidän sisäpoliittisina. Ulkopolitiikan osalta parlamentin valta rajoittuu siihen, että neuvosto kuulee Euroopan parlamenttia yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) tärkeimmistä näkökohdista ja valinnoista. Parlamentti voi myös esittää neuvostolle kysymyksiä ja suosituksia. Ei siis varsinaisesti mikään ulkopoliittisen vallan keskipiste.

Mutta Hei me puhutaan ulkopolitiikkaa –kampanja on looginen jatko ulkoministeri Alexander Stubbin marraskuisille kommenteille siitä, mistä eurovaaleissa saa puhua. Sellaiset sisäpoliittiset kysymykset kuten työelämän pelisäännöt, sosiaalipolitiikka ja koulutuspolitiikka eivät Stubbista kuulu vaalikampanjoinnin aikana sallittuihin keskustelunaiheisiin. Nyt näyttääkin selvältä, että Kokoomus pyrkii häivyttämään nämä keskustelun aiheet sivuun eurovaalien agendalta. Ja oman europarlamenttiryhmänsä EPP:n linjan mukaisesti myös Euroopan unionin agendalta. Ja tästä meidän pitäisi olla huolissaan!

Euroopan unioni on onnistunut luomaan yhteiset sisämarkkinat ja luomaan taloudellista kasvua. Mutta vielä toistaiseksi se on kehittynyt liiaksi markkinoiden logiikan mukaisesti. EY-tuomioistuin on viime vuosina antanut useita tuomioita, viime vuodelta esimerkkinä nk. Lavalin ja Vikingin tuomiot, joissa se on antanut etusijan yhteismarkkinoille ja yritysten vapauksille suhteessa palkansaajien oikeuksiin neuvotella työehdoista ja tarvittaessa ryhtyä työtaistelutoimiin. Ja mikäli parlamentin oikeistovoimat, mukaan lukien Kokoomus, saisivat päättää, näin olisi jatkossakin.

Sisämarkkinoiden logiikka aiheuttaa ongelmia myös hyvinvointipalvelujen tuottamiselle. Nykyisessä tilanteessa sisämarkkinoilla joudutaan kysymään, missä määrin jäsenmaa voi itse säädellä palveluiden tuotantoa. Siksi tarvittaisiin yhteistä politiikkaa, jonka avulla turvataan kaikille eurooppalaisille hyvinvointipalvelut, kansallista päätäntävaltaa sivuuttamatta. Kokoomus ei siis halua tästäkään keskustella, koska äänestäjää saattaisi kiinnostaa, miten oikeistoryhmät haluavat tästä oikeudesta luopua.

Kokoomuksen hei me puhutaan ulkopolitiikkaa –kampanja onkin suhteellisen nerokas yritys välttää keskustelua oikeista poliittisista kysymyksistä, jotka saattaisivat heidän kannatusta lähteä murentamaan. Tällä hetkellä suomalaisia kiinnostaa luultavasti enemmän kuin koskaan, miten työelämässä heitä suojellaan markkinavoimia vastaan. Aloitetaan ainakin tässä blogissa hei me puhutaan oikeista euroteemoista –kampanja, jonka avulla voimme osoittaa, että sillä ON väliä ketkä meitä edustavat Euroopan parlamentissa.

Tauko

Monet ovatkin varmasti huomanneet blogini pitkän hiljaisuuden. Aluksi vietin onnellisena rauhallista ja blogitonta kesälomaa. Se tuli tarpeeseen. Erityisesti siksi, että syksystä tulee kiireinen. Ja se on jo ollut kiireinen. Viime viikko oli lähes kuumeisen jännittynyt, kun ympäristövaliokunta äänesti autojen hiilidioksidipäästörajoja käsittelevästä direktiivistä. Itse prosessia sen enempää kommentoimatta todettakoon, että lopputulos ympäristövaliokunnasta oli hyvä. Nythän pitää vielä saada täysistunnossa koko parlamentti ympäristövaliokunnan tiukan linjan taakse, mutta toivotaan parasta. Autoteollisuuden rajusta lobbaamisesta huolimatta ympäristövaliokunta päätyi kannattamaan lähellä komission ehdotusta ollutta linjaa, jossa uusille autoille asetetaan tiukat päästörajat vuodesta 2012 alkaen. Ympäristövaliokunta esittää myös sitovaa raja-arvoa vuodelle 2020 - tuolloin autonvalmistajan tuottamien autojen keskimääräiset päästöt on oltava alle 95 grammaa hiilidioksidia kilometriä kohti. Nykyisellään Suomessa keskimääräiset päästöt ovat noin 175g CO2/km.

Ensi viikolla ympäristövaliokunnassa äänestetään sitten päästökaupasta ja jäsenmaiden välisestä taakanjaosta päästökaupan ulkopuolisten sektorien osalta. Varsinkin päästökauppa kiinnostaa ja lobbaus on ollut kovaa. Vielä on liian aikaista sanoa tuleeko äänestyksestä lopulta jännittävä, sillä raportoija vasta laatii kompromissejaan. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa suuri osa valiokunnan jäsenistä voi tukea niitä, jolloin parlamentti saa vahvan tuen neuvotteluille neuvoston kanssa lopullisesta direktiivistä. Palataan asiaan äänestyksen jälkeen.

Blogini hiljaisuus saattaa kuitenkin jatkua vielä hetken, sillä päätin lähteä kunnallisvaaleissa ehdolle Tampereella. Niinpä kirjoittelu saattaa ainakin hetkeksi siirtyä enemmän tuoreille kotisivuilleni www.venlavirkamaki.com/ sekä Aamulehden blogipalstalle. Nähdään siellä!

Kesälomaa odotellessa

Vielä kaksi kokonaista viikkoa (ja yksi päivä) kesälomaan. Eilen oli koko kevään tärkeimmät deadlinet, kun päästökauppadirektiiviin ja päästökaupan ulkopuolisia sektoreita koskevaan päätökseen piti jättää muutosehdotukset. Sen jälkeen antoi itselleen luvan hieman hengähtää, vaikka ei pitäisi. Ensi viikolla on vielä edessä valiokunnan äänestys uusiutuvia koskevasta direktiivistä. Voipi kyllä olla, että viimeinen viikko töissä menee zompiena.

Monesta tekisi mieli kirjoittaa, mutta en vaan jaksa. Keskustelun avaamiseksi ja ajatuksien herättämiseksi ohjaan blogiani seuraavat lukemaan kaksi hyvää analyysia siitä, missä Euroopassa nyt ollaan. Ensinnäkin Mikan loistoteksti euroskeptisyydestä. Ja toisekseen Riitan kirjoittama kolumni yhteistyöstä ja luottamuksesta. Toivottavasti keskustelu näistä jatkuu. Itse pyrin jatkamaan sitä viimeisten työrutistusten jälkeen.

Some offsetting to do...

Lyhyen lyhyt päivitys, jolla perustelen blogini hiljaisuutta. Suurin syy on kuitenkin kiire, taas kerran. Viikot menee tiukasti töissä ja viikonloput näemmä viime aikoina Suomessa. Lennän torstaina kolmannen kerran toukokuussa Suomeen. (Ekologinen jalanjälkeni taitaakin olla tässä kuussa aika iso.) Toukokuun toisena viikonloppunahan tein Suomen "keikan" puolimaratonia varten. Viime viikonlopun vietin taas Demarinuorten liittarissa Jyväskylässä. Ja nyt edessä on työmatka. Tulen torstaina parlamentin aluekehitysvaliokunnan demarijäsenistä koostuvan ryhmän kanssa Suomeen. Ryhmä tekee aina silloin tällöin tällaisia "luokkaretkiä", joiden tarkoituksena on luonnollisesti tutustua konkreettisesti eurooppalaisiin alueisiin ja aluekehitysrahojen käyttöön. Ja tällä kertaa kohteena on sitten Suomi, Riitan ehdotuksesta. Torstain vietämme Helsingissä Uudenmaan liiton vieraana, mutta sitten matka jatkuu kohti Pohjois-Karjalaa. Siitä tulee itsellekin hauska kokemus. Minähän en nimittäin aluetta kovin hyvin tunne. Mukaan matkalle pääsin lähinnä sekatyömieheksi ja yleisapuriksi.

Sen verran vältämme päästöjä, että en sentään lennä tutustumismatkan ja puoluekokouksen välissä Brysseliin, vaan teen sitten alkuviikon Helsingissä töitä. Puoluekokouksessa minut löytänee useimmiten PES'n pöydän takaa. Tämä on minulle ensimmäinen kerta puoluekokouksessa edes seuraajana. Enpä oikein tiedä mitä odottaa. Toivon kuitenkin hyviä keskusteluja ja punnittujen mielipiteiden vaihtoa. Minua myös kiinnostaa, mitä käy puolueen ilmasto- ja ympäristöasiakirjalle. Kyseinen asiakirja on mielestäni hyvä, vaikkakin toivoisin erityisesti energialinjausten osalta pieniä muutoksia nykyiseen versioon. Odotan myös tietenkin, totta kai, pj-äänestystä. Liittarissa järjestetyn paneelin jälkeen oma valintani on edelleen Mippe. Vaikkakin myös Jutta oli hyvä paneelissa.

Jep jep, uusia tekstejä tänne lienee luvassa vasta pitkällä kesäkuun puolella, mutta puoluekokouksessa varmasti nähdään monen kanssa! Ja muille mukavaa alkukesää!

Unelmana ystävyys, maailmana yhteisyys

SDP:n vaalislogan vuodelta 1987 julistaa, että "unelmana ystävyys, maailmana yhteisyys". Tuo mieleen kovasti toiveen "ilosta, intohimosta ja itseluottamuksesta". Vaan mistä syntyvät liikkeen sisäinen ilo ja intohimo? Onko sosialidemokraattinen liike puoluekokouksen 2008 alla yhtään lähempänä ystävyyttä ja yhteisyyttä kun ennenkään?

Vuosi sitten historiallisen huonosti menneiden vaalien jälkeen monelle minua vanhemmalle demarille saattoi nousta mieleen syksy 1991. Myös tuolloin oli takana hävityt vaalit. Turpiin oli tullut kunnolla. SDP menetti silloisissa eduskuntavaaleissa kahdeksan paikkaa ja suurimman puolueen aseman.

Vuodesta 1977 asti hallituksessa yhtäjaksoisesti istuneelle puolueelle tämä oli järkytys. Ja kuhina sen mukainen. Nopeasti vaalien jälkeen alkoivat puheet "syvällisesti tarpeesta keskustella puoluekokoustasolla" – ja samalla tarpeesta vaihtaa puolueen johtoa. Tuolloinen puheenjohtaja Pertti Paasio koettiin muun muassa ”kykenemättömäksi tekemään päätöksiä”. Ennen kaikkea kuitenkin ongelmaksi nousi Paasion huono julkisuuskuva.

Paasio itse kuvailee vaalien jälkeistä kuhinaliikettä ”varpusparveksi” kirjassaan Minä ja Mr Murphy. Varpusparvi-ilmiöllä Paasio tarkoittaa ilmiötä, jossa näennäisen rauhallisesti puussa kököttävä varpusparvi hajaantuu hyvinkin pienestä risahduksesta taivaan tuuliin. Mielekästä käyttäytymistä varpusparvelta, muttei ehkä suurelta puolueelta, jossa paineensietokyvyn tulisi olla korkea, toteaa Paasio.

Vuosi sitten keväällä tunnelmat sosialidemokraattisessa leirissä olivat jälleen murheelliset. Kannatuksen laahatessa pohjalukemissa ruoskintaa harrastettiin niin ulkoa kuin sisältä. Kuhina kävi jälleen puoluejohdon ympärillä. Toki niin huonoa vaalikampanjaa kuin SAK:n mainoksia syytettiin, mutta osansa sai myös puheenjohtajan huono imago. Vaikka tilanteessa olikin Paasion mainitseman varpusparvi-ilmiön piirteitä, koin ja koen edelleen puheenjohtajan vaihtamisen tarpeelliseksi. Karismaattisen johtajan yksi ominaisuuksista kun on se, että hän saa varpusparven pysymään oksillaan kovemmassakin maanjäristyksessä.

Poliittinen uudistustyö pistettiin käyntiin syyskuussa Lahdessa järjestetyssä tulevaisuusfoorumissa. Syksyn ja kevään aikana puolueen työryhmät ovat valmistelleet viisi tulevaisuusohjelmaa. Kuka tahansa ohjelmat lukenut voi itse omin silmin todeta, että tahtoa on. Sosialidemokratian uudistumista, suomalaisen työn tulevaisuutta, ilmasto- ja ympäristökysymyksiä, henkistä hyvinvointia ja kulttuuria sekä toimivia kuntapalveluja käsittelevät ohjelmat ovat korkeatasoisia, tarjoten todellista vaihtoehtoa nykyiselle hallituspolitiikalle. Myös ohjelmien valmistelua voi pitää suhteellisen avoimena. Kaikilla on halutessaan ollut mahdollisuus kommentoida ohjelmia www.reilusuomi.fi -sivustolla - en tosin tiedä, kuinka paljon kommentit ovat lopullisiin asiakirjoihin vaikuttaneet.

Toinen uudistus lähti liikkeelle helmikuun 10.päivä tänä vuonna. Puolueen puheenjohtaja Eero Heinäluoma osoitti kuuluvansa valtiomiesliigaan ilmoittaessaan jättäytyvänsä vapaaehtoisesti syrjään puheenjohtajakisasta. Toisella uudistuksella tarkoitan mahdollisuutta uudistaa puolueen toimintakulttuuria ja rakenteita.

Kevät on jo ollut meidän kevät. Puolue pysyi ensinnäkin lööpeissä päivästä toiseen uusia puheenjohtajaehdokkaita ilmaantuessa kuin sieniä sateella. Hallituksen tekstiviestisekoilut ja tärkeimpien ministerien yksityiselämän revittely vielä paransivat tilannetta. Gallupluvutkin ovat nousseet.

Mutta tyhmempikin tajuaa, että galluplukujen nousu ei ole varsinaisesti ollut omaa ansiotamme. Pinnan alla kytevät ongelmat ovat edelleen samat. Puolue ei ole yhtään nuorentunut. Rakenteet ovat yhtä jäykät kuin ennenkin. Ja sisäiset toimintakulttuurit ennallaan. Varpusparvi on yhtä herkkä reagoimaan huonoksi katsomaansa johtajaan kuin ennenkin.

Sosialidemokraattinen liike tarvitsee unelmia, joiden pohjalta tehdä vahvaa sosialidemokraattista politiikkaa. Samalla tarvitsemme ystävyyttä paitsi luonnollisesti yli puoluerajojen, mutta ennen kaikkea oman liikkeemme sisällä, jotta energia suuntautuu keskinäisen riitelyn sijaan politiikan tekoon. Ja tarvitsemme yhteisyyttä. Iloa, intohimoa ja itseluottamusta ei voi pakottaa.

Paasio kirjoittaa sinänsä helppolukuisessa ja huumoripainotteisessa kirjassaan myös, että ”minusta on parempi, että joukkoliikkeessä toimitaan ja ajatellaan joukolla…Päätökset eivät voi olla yhden ihmisen, mutta eivät kokonaan myöskään enemmistön sanelemia. On kuunneltava enemmän kuin puhuttava… Usein pidetään päätöksenteon nopeutta laadun mittarina. Joskus näin onkin: kun on toimittava nopeasti, hyvä johto toimii. Yleisempää kuitenkin on, että demokratiaa vaatii aikaa. Aika on demokratian hinta.”

Kaltaisemme suuren liikkeen voima ja rikkaus on ihmisten, ajatusten ja osaamisen kirjossa. Osaammeko me parhaalla tavalla käyttää hyväksemme tämän? Tarvitsemme johtajan ja johtajia, jotka haluavat johtaa. Samalla tarvitsemme uuden sukupolven johtajia, jotka luottavat riittävästi omiin mielipiteisiinsä ja perusteluihinsa pystyäkseen antamaan tilaa myös muille mielipiteille ja antaakseen niiden tulla kuulluksi liikkeessämme.

ps. Kirjoitukseni Lippu 2/2008

Tanssii hallituksen kanssa

Ulkoministerin kiinnostus puutarhan hoitoon. Pääministerin ja hänen ex-morsiamensa kiihkeä tekstiviestien vaihto. Suositun radiojuontajan traaginen putoaminen tanssikilpailusta kepun masinoiman tekstiviestikampanjan seurauksena. Jos kaltaiseni ulkosuomalainen lukisi pelkästään eri viestimien nettilehtiä, hänen kuvansa Suomen hallituspolitiikasta olisi koko lailla tämä.

Meneekö Suomella todella niin hyvin, että poliittisen keskustelun sijaan kaikki huomio voidaan kiinnittää johtajiemme yksityiselämän kiemuroihin? Ilmeisesti menee. Moittihan pääministeri Vanhanenkin Helsingin Sanomissa "viestimiä huono-osaisuuden korostamisesta." (HS 27.3.2008). Vanhanen ei tosin tainnut huono-osaisilla viitata niihin onnettomiin, joiden tekstiviestit päätyvät lehtien palstoille. Hänen mielestään kun julkisuudessa korostetaan liikaa, jos joillakin ryhmillä menee taloudellisesti huonosti. Perusteluna se, että kuitenkin suurimmalla osalla menee aika hyvin.

Kevään kuluessa on politiikassakin kuitenkin tapahtunut. Hallitus toi julki esityksensä muun muassa asiakasmaksujen korotuksista, perintö- sekä yliopistouudistuksesta. Kaikki nämä toteutuessaan lisäävät räikeällä tavalla yhteiskunnan eriarvoisuutta. Jos perintöveroa uudistetaan kaavaillulla tavalla, huojennuksista hyötyvät erityisesti kaikkein rikkaimpien lapset. Terveydenhuollon, hammashuollon sekä pieni- ja keskituloisten päivähoitomaksujen korotus kohdistuu kaikkein voimakkaimmin paljon sairastaviin, työttömiin ja pienituloisiin. Maksuja ollaan myös sitomassa indeksiin. Hallitus ei kuitenkaan esitä korotuksia sosiaalietuuksiin. Toisaalta maksujen korotukset yhdistettynä inflaatioon syövät myös keskituloisilta palkankorotusten tuoman ostovoiman kasvun.

Yliopistouudistuksessa kyse on taas siitä, että hallitus haluaa kannustaa yliopistoja muuttamaan hallintonsa yksityisiksi säätiöiksi. Tätä hallitus tukee lupaamalla yliopistoille lisärahoitusta, mikäli ne onnistuvat keräämään rahaa elinkeinoelämältä. Käytännössä siis avataan tie yliopistojen yksityistämiselle. Josta on vain pieni askel otettavana kohti lukukausimaksuja. Tämäkin lisäisi yhteiskunnallista eriarvoistumista.

Suurimmalla osalla suomalaisista menee siis hyvin. Mutta köyhtyy se keskiluokkakin, kun riittävästi maksuja korottaa. Vaan ketä kiinnostaa nyt ja tänään, mihin hallituksen esittämät uudistukset yhteiskuntaa vievät? Toki on reiluuden nimissä myönnettävä, että kyseisistä uudistuksista on kerrottu mediassa. Mutta kunnon keskustelua niiden seurauksista ei ole juuri käyty. Ja toisaalta, kun joka tuutista pukkaa tietoa Suomen kauniiden ja rohkeiden uusista juonipaljastuksista, tahtovat uutiset asiakysymyksistä jäädä jalkoihin. No onpahan ainakin sirkushuveja, vaikka leipä pöydässä tarjoiltaisiin jatkossa useammassa kodissa ilman silavaa.

ps. Pääkirjoitukseni Lippu 2/2008

Juoksujännitystä

Pikkuhiljaa alkaa jännittää. Juoksen lauantaina Helsinki City Runin, eli Helsingin puolimaratonin yhdessä vanhempieni ja kahden ystäväni kanssa.

Edessä on nyt kahden vuoden sisään neljäs puolimaraton, kaikkinensa 21 kilometrin happihyppylenkkejä on kertynyt viisi. Aikani ei vuosien varrella ole juurikaan kehittynyt, harjoittelijana kun en ole mikään pontevin. Juoksen kyllä säännöllisesti. Mutta pystyäkseni parantamaan aikaani, minun tulisi harjoitella systemaattisemmin ja suunnitelmallisemmin. Siis erivauhtisia ja erimittaisia lenkkejä, tietyn kierron mukaan. Mutta koska oma tavoitteeni on vain nauttia juoksemisesta, en ihan näin suunnitelmallisesti jaksa treenata. Joten en tälläkään kertaa odota alittavani kahta tuntia. Jos nyt johonkin 2 tunnin ja vartin aikaan pääsisi...

Vanhana kilpavoimistelijana pidän kuitenkin siitä, että harjoittelulla on joku päämäärä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin osallistuminen juoksutapahtumiin myös pakottaa käymään lenkillä - kiireiselle (ja osin laiskalle) ihmiselle myös sohvan nurkkaan käpertyminen iltaisin lenkkeilyn sijaan voisi tulla tavaksi, jos edessä ei siintäisi puolimaratonin kaltainen suoritus.

Pientä jännitystä on siis kuitenkin ilmassa, kuten aina ennen juoksua. Mitä jos jalat ei kestä? Mitäs jos on kamalan kuuma ja meinaa kuolla? Ja mitäs jos vanha polvivamma kaikesta huolimatta vaivaa? Jännitys itse asiassa poistuu vasta kun juoksu starttaa. Ja yleensä sitten onkin kivaa noin 15 kilometriä ja ei-niin-kivaa 6 kilometriä. Ja sitten taas maalissa olo on mahtava! Sitä jo melkein odotellessa ;)

Mutta jos satut lauantaina ohittamaan city runin reitin, niin kannusta ihmeessä juoksijoita. Sekin on kiva juttu juoksutapahtumissa - iltalenkeillä harvoin kuulee huutoa ja kannustusta..