Järki ja tunne

Eräänä iltana kalliolaisessa kuppilassa järki ja tunne käyvät vuoropuhelua Suomen 141-tuesta. Tunne aloittaa kertomalla omasta sukulaissedästään, joka on saanut kyseistä tukea sikatilalleen Forssan eteläpuolella ja joka nyt menettää ison osan tuloistaan. Järki kysyy kuinka paljon sedän tulot sitten putoavat. Tunne sanoo, ettei tiedä tarkkaa summaa, mutta kertoo sedän sanoneen, että elinkeino on vaarassa. Järki kaivaa taskustaan maatalousministeriön tilastot, jotka kertovat, että kaikkien maataloustukien osuus sedän tuloista on keskimäärin 38 prosenttia. Kaikista tuista taas 141-tukien osuus on noin 20 prosenttia. Näin järki yrittää vakuuttaa tunnetta siitä, ettei sedän koko elintaso voi olla vaarassa, eikä ehkä elinkeinokaan, koska oheisten lukujen lopputulemana 141-tuen osuus ei voi olla sedän tuloista kuin alle 10 prosenttia. Tunne ei usko järkeä ja he kinaavat hetken aikaa, kunnes tunne lopulta iskee loppukaneetilla: "kuvittele jos oma tulotasosi tippuisi 10 prosenttia?"

Järki tietää, että esimerkiksi 2 ja puolen tonnin kuukausipalkasta kymmenen prosentin vähentäminen, eli noin 250 euroa, toki tuntuisi, mutta ei vaarantaisi elintasoa. Hän yrittää selittää tunteelle, että Suomessa on liikatuotantoa sikatiloilla ja että maanviljelijöiden keskimääräinen elintaso on kuitenkin aika korkea, jossa kymmenen prosenttia ei ehkä niin tuntuisi. Samalla järki kuitenkin tietää, että tunne on sikäli oikeassa, että yhden sikatilallisen elämässä yllättävä kymmenen prosentin pudotus tuloissa voi tuntua hurjalta ja että kyseessä on ihmisen subjektiivinen kokemus.

Järki vai tunne? Ne ovat jatkuvassa vuoropuhelussa ihmisten arjessa. Myös politiikka on pelaamista järjellä ja tunteella. Järki on se, joka perustelee asiat maatalousministeriön tilastoilla ja yleisillä kannattavuusluvuilla. Tunne se, joka peilaa yhden ihmisen kokemuksen kautta. Tunne on se, jonka perusteella useimmat ihmiset tai äänestäjät toimivat, kun on kyseessä joko itselle hyvin tärkeä asia tai kun on kyseessä asia, jota ei täysin tunne. Politiikassa on usein helpompi vedota tunteeseen kuin järkeen. Yksinkertaistavat väitteet, katteettomat lupaukset tai ihmisten pelkotiloihin vetoaminen ovat oikeaan asuun puettuna toimiva strategia, esimerkkinä Kokoomuksen äärimmäisen toimiva "toivo"-vaalislogan. Se vetosi ihmisten perimmäiseen turvallisuuden kaipuuseen sekä haluun uskoa, että tulevaisuudessakin pärjätään. Myös EU on esimerkki aiheesta, jossa on hyvin helppo vedota ihmisten tunteisiin. 141-tuen, sokerin tuotannon loppumisen, kouluruuan pahan maun tai vaikka sen ilmastonmuutoksen saa helposti sysättyä EU:n vastuulle, jos oikein yrittää.

Tarvitsemme järkeä, mutta toisaalta tarvitsemme myös tunnetta. Emme voi ohittaa sitä, että tavallinen äänestäjä haluaa tunnetta siitä, että joku ajaa juuri itselle läheisiä asioita tai tunnetta siitä, että huomenna menee paremmin kuin tänään. Toisaalta emme saisi lähteä mukaan siihen peliin, jossa vedotaan pelkkään tunteeseen. Emme saisi lähteä mukaan pelkojen ruokkimiseen tai vastuun siirtämiseen kasvottomille muille toimijoille, vaan meidän on pystyttävä viestimään järjen äänellä tunnetta ruokkien. Toisaalta toisinaan erehdymme pitämään omaa järjen ääntämme samana kuin totuus. Tällöin emme ymmärrä, että kun oikein kuuntelee, myös metsän toiselta puolelta voi kuulua järjen ääni.

Pääkirjoitukseni Lippu 4/2007